Kielivaikeuksiako?

Eräänä aamuna join vaimoni Jain kanssa aamukahvia etupihalla. Kuuntelin korvat levällään, että mitä hän nyt puhuu ohikulkevan vanhan naisen kanssa. Lyhyitä, sointuvia, hauskan kuuloisia sanoja paljon peräkkäin. Ohikulkija vastasi samalla kielellä suu täynnä punaista mälliä ja molemmat nauroivat.
En ymmärtänyt yhtään mitään. Muistelin kuitenkin kuulleeni samanlaista kieltä aikaisemmin. Kysyin vaimolta, että mitäs tuo nyt oli?

Kielen nimi on suai. Tällä alueella Thaimaan Isaania puhutaan thaita, isaani l. laoa ja tuota suaita. Joillakin isaanin alueilla puhutaan lisäksi kmeriä ja ties mitä muuta. Kaikki ovat kuitenkin hyvin soinnikkaita kieliä ja oikein ääntämisellä on iso merkitys. Väärinlausuttu sana voi tarkoittaa jotain aivan muuta kuin mitä on tarkoitus.

Minä olen aina ollut vieraiden kielten lausumisessa onneton tankero. Semmoista vitsinäkin muistetun entisen ulkoministeri Ahti Karjalaisen luokkaa. Viinapäissään kielet sujuvat vähän paremmin mutta selvästä päästä ei irtoa lausuntaa.

Mitä kieltä minun pitäisi opetella? TV -ja radio-ohjelmat ja kaikki viralliset asiat ja asiakirjat ovat thai-kielellä. Jos opettelen thaita, voin katsella sujuvasti TV:tä myöskin thaikieliset ohjelmat. (Ne ovat minusta huonoja). Tällä kylällä puhutaan kuitenkin vain laoa ja suaita. Jos haluan tietää mitä vaimo keskustelee muiden kanssa, on opeteltava laoa ja suaita. Thaita osaan pikkuisen ja laosta osaan kyllä ja ein (öö ja boa). Automaattisesti nuo kielet eivän tunnu tarttuvan, varsinkaan kun istun yksin kotona. Taitaisin tarvita hyvän opettajan ja oppitunnit jotain oppiakseni. Mutta mistä sitten keskustellaan? Riisinviljelysestä tietysti. (Politiikasta puhuminen on kiellettyä).

Jai on aikanaan alakoulussa oppinut muutaman sanan englantia ja hän muistaa ne kaikki. Lisää englantia hän oppi työkennellessää Pattayalla pari kuukautta ennen minun tapaamistani. Nyt hän on oppinut vähän suomea ja viittomakieltä ja lisää englantia. Kirosanoja en ole hänelle opettanut, kun en itsekään niitä juuri käytä.
Minun kielitaitoni on taantunut. Kotona kommunikoidessa käytämme englantia höystettynä suomella, thailla ja laolla. Vaikeista ja uusista asioista puhuessamme joudumme joskus tarkistamaan käännöksiä sanakirjasta tai internetin kääntäjiltä. Tutuille ihmisille ja asioille olemme antaneet ”omia” nimiä jotka helpottavat keskustelua. Esim: uncle Lom (setä tuuli), man pumpui (lihava mies), lady coffee, brother mau (veli juoppo), man red car jne. Eli kyllä se kommunikointi sujuu. Yhtä asiaa pitää kuiten varoa huonolla kielitaidolla. Se on riiteleminen. Siinä voi tietämättään aiheuttaa pitkiä mykkäkouluja ja paljon surua. Paras miettiä ensin ne valitut sanat.

Muita suunnitelmia

Isäni kirjoitti joskus vuonna 1995 noin viisikymmentä A4-sivua muistelmiaan. Sivut oli kirjoitettu koneella täyteen, ilman marginaaleja ja melkein ilman välimerkkejäkin. Se on ollut aikamoinen urakka naputella yhdellä sormella.

Mitään kovin mieltä mullistavaa sivuilta ei löydy. Lapsuudesta Karjalassa ja evakkoreissuita kotoutumiseen ja aikuisuuteen.

Yksi tarina täytyy kuitenkin kertoa.

Isä suoritti varusmiespalveluksen Vaasassa ja hän vapautui palveluksesta 21-vuotiaana alikersanttina syntymäpäivänään 29.8.1951.

Isä kotiutui onnellisena ja juhlatunnelmissa Toholammin Hirvikoskelle vielä samana päivänä. Nuoren miehen elämä tuntui olevan edessä ja unelmat odottivat.

Myös Hirvikoskelle oli perustettu kansakoulu ja koulun opettajana oli Maija Salo. Koululla oli seuraavana päivänä ulkorakennuksen kattotalkoot. Isäkin meni mielellään mukaan talkoisiin.

Isä kertoo: ” Löin vahingossa vasaralla sormeeni niin, että verta tuli. Pyysin talon pikkupojan tuomaan sideharsoa, mutta sieltä tulikin opettaja sideharso mukanaan. Hän sanoi, että jos hän saa sitoa sen sormen. Hyppäsin katolta suoraan alas lautataapelin päälle ja siitä opettajan luokse. Hän sitoi sormeni huolella sanoen että ei hän tehnyt sitä aivan ilmaiseksi, vaan haluaisi minun tulevan illalla soittamaan viulua hänen luokseen. Eihän minua tarvinnut kahdesti pyytää, vaan lupasin mennä. Siitä alkoi Maijan ja minun seurustelu.”

Tuon seurustelun tuloksena, puolitoista vuotta myöhemmin syntyi vanhempi veljeni Esko ja siitä vielä vuotta myöhemmin minä.

Mutta näin ei ollut tarkoitettu. Isällä ja äidillä oli isän kirjoitusten mukaan ollut muita suunnitelmia. Äiti oli pyrkinyt seminaariin valmistuakseen oikeasti opettajaksi. Äiti hyväksyttiinkin opiskelemaan mutta seminaarin lääkärintarkastuksessa hänen todettiin olevan raskaana. Isä oli raskaudesta kuullessaan Ykspihlajan sataman matkustajakodissa odottamassa merille lähtöä.

Ei tullut äidille opettajan papereita, eikä isästä tullu merimiestä. He erosivat vuonna 1958.
Isä kuoli 2011 ja äiti 2013. Rauha heidän suunnitelmilleen.

Joku voisi luulla…

Joku voisi luulla…

Joku voisi luulla, että tämän kirjoittajan elämä on nyt mallissaan. Ristolla on asiat hyvin, kun ei edes kirjoittamaan ehdi. Joku voisi jopa kadehtia lämpöisen maan eläkeläistä. Voi kun minäkin joskus pääsisin – tyyliin.

Eihän se elämä niin mene kenelläkään. Ei siellä eikä täällä. Välipäivät ovat saapuneet. Joku kuuluisa kirjailija sanoi joskus elämän olevan enimmäkseen välipäiviä. Onnenpäiviä odotellessa. Niin se menee.

Mietin kuitenkin, että kyllä nämä olosuhteet entiset kotiolot voittaa. Vai voittaako? Eihän sitä tiedä miten Suomen olosuhteet muuttuvat. Talvet lämpenevät, ruoan hinta laskee, vuokrat laskevat, on vapaita asuntoja ja eläke riittäisi pieniin humputteluihinkin. Ennen kaikkea nuorehkot naiset alkaisivat pitämään sairaasta, kyttyräselkäisestä, kyynisestä ukosta. Juoksisivat pyyteettömästi asioilla, auttaisivat kodinhoidossa, pesisivät kun en itse jaksa, katsoisivat joskus samoja elokuvia tai vaikkapa kuuntelisivat Miles Davisia seurakseni. Eihän sitä tiedä.

Mutta nyt täällä on pahat paikat. Sänky on petaamatta, keittiö on siivoamatta, vatsa kurnii ja muija meni jonnekin. Täällä on kaikki muu kuivaa paitsi tämä elämä. Neljän kuukauden aikana on satanut vain kerran kunnolla. Itselläkin on ollut suu kuivana jo toista kuukautta. Lompakkokin kuivuu hyvää vauhtia euron myötä. Perintöasiatkin ovat vielä rempallaan siellä ja täällä. Ikäkin alkaa painaa kun tuntuu, että tässä iässä kovettuu vain vatsa ja kyynärpäät.

Mutta nyt täytyy lopettaa. Vaimo tuo pekonia ja munia aamiaiseksi. Missä on kaurapuuro?