Pelastavat kädet ja sydän paikallaan

Jostain kaukaa unen takaa kuuluu suomenkielistä höpötystä. Välillä kaikki puhuisivat päällekkäin. Saunan äänet sekoittuvat joukkoon. kuin kaksi ihmishmistä vihtasillaan? Mitäs vinoa tässä nyt on? Minähän olen sairaalassa tekemässä kuolemaa tai pelastumassa. Sisaketin kansansairaalan kolmannessa luokassa. No nyt kaksi suomalaisen näköitä hemmoa menee ohi. Molemmilla on kahdenkilon jääkutioa päänsä päällä, vai olisko jäätynyttä sisua.

Alanko heräillä? Takanani seisoo rivi limanirrottajia, odottamassa lääkäreitä. Onneksi kaikki on vain unta. Minun takanani seisookin Lasse. Hän nostaa jämäkät, jo harmaata ja tiheää karvaa kasvavat käsivartensa minun avukseni, ja niin limani ovat poispyyhkäistyt. Pääsen vapauteen, vai mitän nuo hevoskärryt tuohon tupsahti.

Lasse on minun pikkuveljeni. Viimeiset pari vuotta elomme välit ovat olleet aika hiljaiset. Välimatkoistako se johtuu?

Olen kahdeksan vuotta veljeäni vanhempi. Mutta Lassesta tuli jo ajat sitten minulle ”pelastava isoveli”

Minä reissasin sairaaloissa. Aina sattui jotain. Keuhko puhkes, astma, tyrät ja ruusut. Sairaala kuin sairaala. Leikkaus kuin leikkaus. Lasse tuli vahvoine käsineen, saattoi minut kotiin ja antoi taas sen tarvittavan uskon selviytymmistä varten.

Toinen luottotehtävä Lassella oli reissulta palaavan velipojan jaloille saattaminen. Selviytymispaketti oli ain jääkaapissa odottamassa. Ruisleipää, voita, juustoa ja olutta.

Noita pelastettuja reissuja ja päiviä en voi ikinä korvata. Mutta muistan ne kuitenkin kiitollisuudella täällä Aasian kaukausilla mannuilla. Olisipa nykyinen olotilani vähän lähempänä, tai ainakin se jääkaappi. Eikun terveisiä sinne 9000 kilometrin päähän.